Hei, olen Sirpa!
Olen vaimo ja äiti Suomesta. Työskentelen sairaanhoitajana. Tulin MAP-kirkkoon äitini mukana, kun olin vielä hyvin pieni. Kasvoin kirkon parissa, menin kasteelle kahdeksanvuotiaana ja solmin avioliiton Tukholman temppelissä 21-vuotiaana. Kasvoin osajäsenperheessä, jossa kotona ei ollut pappeudenhaltijaa.
Minulla on ollut kirkossa monia tehtäviä alkeisyhdistyksessä, nuorissa naisissa, pyhäkoulussa ja musiikin johtajana. Olen aina ollut luonteeltani hyvin utelias ja kysynyt paljon kysymyksiä. Yksi lempikysymyksistäni on “miksi”, mutta huomasin pian kirkossa, että siihen kysymykseen on hyvin vaikea saada vastausta. Yleensä siihen vastattiin “emme tiedä” tai “meidän pitää kysyä sitä Herralta” tai “sillä ei ole väliä”. Kysymykseen naisten pappeudesta olen saanut aina saman vastauksen: “miehillä on pappeus ja naisilla äitiys, äitien ensisijainen velvollisuus on huolehtia perheestä”.
Tultuani itse äidiksi, tämä vastaus ei enää tyydyttänyt. Huomasin, että mieheni pystyi isänä tekemään lähes yhtä hyvin kaiken sen, minkä minäkin pystyin tekemään, lukuun ottamatta raskaana olemista, synnyttämistä ja imettämistä. Kotiäidin rooli ei koskaan oikein istunut minulle riippumatta siitä kuinka kovasti yritin tai rukoilin, joten päätimme mieheni kanssa jakaa aikamme työn ja vanhemmuuden välillä mahdollisimman tasaisesti, jotta voisimme hoitaa lapsia kotona. Mieheni oli myös koti-isänä jonkin aikaa.
Lapsista huolehtiminen kokopäiväisesti ei missään vaiheessa vaikuttanut mieheni pappeuteen millään tavalla. Hän pystyi hyvin huolehtimaan perheestään, vaikka hänellä oli myös pappeus. Oli yhä vaikeampi ymmärtää, miksi äitiys ja pappeus olivat toisensa poissulkevia asioita.
En ole koskaan ollut täysin tyytyväinen naisten asemaan kirkossa. En halua kuulla loputtomia puheita siitä, miten upeita ja mahtavia naiset ovat tai kuinka tärkeä meidän työmme äiteinä on. En halua olla jalustalla. En halua että minut marginalisoidaan. Haluan tulla kohdelluksi tasa-arvoisena miesten kanssa ja juuri nyt näin ei ole. Haluan, että naisten ääni on yhtä arvokas ja tulee yhtä usein kuulluksi kuin miestenkin. Koen, ettei kirkon vahva patriarkaalisuus auta minua käyttämään kaikkia kykyjäni ja hoitamaan tehtäviäni kirkossa niin hyvin kuin pystyisin. Toivoisin, että apujärjestöt olisivat itsenäisempiä ja etteivät ne enää olisi apujärjestöjä, vaan omia itsenäisesti hallinoituja ja toimivia yksikköjään.
Toivon, että äitini olisi voinut kastaa ja konfirmoida minut, kun olin lapsi ja antaa minulle siunauksia, koska isälläni tai isäpuolellani ei ollut pappeutta. Toivon, että olisin voinut 17-vuotiaana kastaa pikkusiskoni, kun hän meni kasteelle. Toivon, että olisin voinut kastaa tai konfirmoida lapsiani tai antaa heille siunauksia tai osallistua näihin toimituksiin, koska isäni ja veljeni eivät voineet.
En yksinkertaisesti löydä mitään syytä siihen miksi tästä asiasta ei voitaisi keskustella laajemmin, ja miksi naisilla ei voisi olla pappeutta. Siksi uskon, että myös naisille pitäisi antaa pappeus.